Kello piiskaa aikaa,

ruoskii yön pimeimpiä tunteja eteenpäin,

ajaa unet kauas pakosalle.

Aamun sarastaessa rohkeimmat painajaiset hiipivät paikalle,

asettuvat taloksi.

junassa roomasta palatessa ihastelin auringonlaskua:

violettia, oranssia, vaaleanpunaista;

halusin imeä värit itseeni, että muistaisin

illallisella jonain toisena iltana

taivas täyttyi samoista vahvoista väreistä

- katso, sinä sanoit

ja hait kameran

- toivottavasti tämä onnistui,

kameralla on tapana oikaista värejä,

ei usko että tuollaista voisi olla olemassakaan

totesit

matkan jälkeen sain kuvat tiedostona,

taivaan värit olivat aivan oikeat:

tumma violetti, räikeä oranssi ja vahva vaaleanpunainen,

aivan niinkuin muistin,

kamera ei valehdellut

sain viestin

olit kuollut

en ehtinyt kertoa

en kiittää

katson kuvaa,

muistan.

liput puolitangossa, joku on kuollut

ruokatunnilla menen ostamaan sämpylöitä,
viileässä tuulessä tuntuu leipomon vaniljainen tuoksu

elämä on makeaa

Siitä on kohta vuosi.

Kysyin, mennäänkö joululounaalle.
Toki, vastasit.

Sitten tuli esteitä, sinulle.
Välipäivinä on sitten aikaa, sanoit.
Tuli joulu.
Tuli uusivuosi.
No, koko tammikuun olen Suomessa, silloin sitten. 
Meni tammikuu. Tulit hyvästelemään: koetä pärjätä,
tulen taas keväällä, sitten mennään lounaalle.

Tuli huhtikuu. Tulit Suomeen.

Kesäkuussa soitit: haluaisitko nähdä. Olin riehakas
kuin pikkutyttö;  melkein ajoin kolarin, kun olit vierellä.

On syyskuu ja kohta tulet takaisin taas.
Koko joulukuun olet kuulemma lujasti Suomessa.

En enää kysy mitään. Odottaminenhan se kai parasta onkin.